takaisin

8 akkaa tunturissa

Olipa kerran kaukana pohjoisessa erään tunturin puurajalla, erään puron latvahaaran päässä pienen pieni mökki. Sain siitä vihiä kesäisellä kalastusreissulla ja varasin sen heti lokakuun riekonpyyntiaikaan. Vuokraisäntä rengasti karttaani mökin sijainnin. Kysyin, meneekö sitä puronvartta pitkin mökille mönkijäpolku. Hän vastasi myöntävästi ja neuvoi, mistä polku lähtee.

Niinpä eräänä lokakuisena maanantai-iltana seisoimme tien laidassa, mönkijäuran alkupäässä. Me 8 akkaa: 5 pitkäkarvaista ja 3 vähemmän karvaista. Kasailimme Saijan ja Marjan kanssa varusteita yllemme. Koirat Riina, Noora, Viima, Nata ja Elli saivat omat muonansa kantorepuissa selkäänsä. Olimme aikataulusta myöhässä ja sateentihkuinen ilta alkoi jo hämärtää. Meitä ei kuitenkaan huolestuttanut, ainoastaan huvitti ajatus miten sullotaan 8 itsepäistä akkaa 8 neliön mökkiin. Neliö per akka, sehän riittää sovun antaessa sijaa!

Paikalle kurvasi naapurin mies mönkijällä. Isäntäväkemme oli ulkomailla, joten varmistimme vielä häneltä, että ura menee mökille. Mies näytti huolestuneelta. Selitti, että ura menee mökille kun lähdette haarautumakohdasta oikeaan suuntaan. Kertoi suunnan, mutta sanoi sitten: ”Ette te sinne kyllä löydä. Älkää lähtekö. Tai no, onhan teitä kolme, kyllä te pärjäätte”. Yritin näyttää hänelle karttaa, mutta hän pudisti vain päätään ja sanoi, ettei ymmärrä kartoista mitään. Armeijassa viimeksi käyttänyt. Hänellä oli tarvittava kartta korvien välissä, kuten niin monilla paikallisilla.

Lähdimme liikkeelle vähän huolestuneina. Naapurin neuvoma suunta oli tasan päinvastainen kuin karttaamme piirretty mökin sijainti. Päätimme uskoa karttaa. Autoimme rinkat toistemme selkään. Miten se omani painoi kuin syntisäkki, vaikka en mielestäni ollut pakannut sinne juuri mitään?! Nousimme rauhallista vauhtia polkua ylös, koirat kantoivat tyynesti omat eväänsä.

Täydessä varustuksessa.

Olimme ylhäällä puurajalla juuri ennen pimeää. Nousu oli ollut yllättävän helppo, kartalla se näytti paljon pahemmalta. Yritin mennessäni tarkistaa puron haarojen sijaintia, mutta en nähnyt niitä hämärässä. Kiersimme puron latvan puurajalla, mutta mökkiä ei löytynyt! Ei vaikka kuinka etsimme!

Pimeä laskeutui uhkaavana. Mitä tekee kolme naista koiriensa kanssa läpimärässä tunturikoivikossa, ilman kunnon leirivarustusta kylmässä lokakuun yössä? Soittelevat kotiin miehilleen itku kurkussa eksyneensä? Soittavat poliisin, palokunnan ja Aslakin apuun? Palaavat autolle pitkin märkää liukasta polkua tappionsa myöntäneenä? Ei tullut kuuloonkaan! Emme edes keskustelleet asiasta.

Laskeuduimme alas puronvarteen tuulensuojaiseen kuruun. Mietimme jo matkalla, että Marjan sadeviitasta ja jätesäkistä saamme kyhättyä sateensuojaksi jonkinlaisen laavun. Sahaa ja kirvestä ei ollut, joten tulenteko voisi olla työlästä. Oli meillä sentään otsalamput, retkikeitin, makuupussit ja pari alustaakin mukana. Löysimme suojaisen leiripaikan ja ensitöiksemme Saijan komennosta lisäsimme lämpimiä vaatteita ylle. Koirat kytkimme puihin. Ne kiersivät itsensä rullalle ja seurailivat kulmiensa alta kuinka leidien leirinteko edistyy.

Nata ja Viima tarkkana tauolla.

Marja katkaisi puukolla koivunrangan ja rakensimme sen varaan laavun. Tilaa noin 3 neliötä. Neliö per akka, senhän olimme sopineet riittävän jo lähtiessä! Karvakorvat saisivat nukkua ulkopuolella.

Marja yritti saada märkiä koivunoksia syttymään, huonolla menestyksellä. Yritin muka auttaa, vaikka tiesin, etteivät ne syty. En kaivanut edes sytytyspaloja rinkastani esille. Lopulta Marja luovutti ja lähti otsalampun valossa etsimään muuta poltettavaa. Aloimme Saijan kanssa kokkailla lämmintä syötävää. ”Katsokaa mitä löysin”, kuului hihkaisu ylhäältä pimeästä. Marja tuli rinnettä alas mukanaan sylillinen kelohalkoja! Hän oli löytänyt lähettyviltä vanhan tulipaikan, johon oli jäänyt polttopuuta. Sisukkuus palkittiin hyvällä tuurilla säkkipimeässä yössä!

Puut olivat vanhoja ja pinnalta märkiä, mutta se ei haitannut. Marjan puukossa oli riittävän pitkä terä. Näytin, miten se laitetaan halon päähän ja toisella halolla hakaten pilkotaan halot pienemmiksi ja saadaan kuivaa pintaa esille. Pilkoimme halot ja vuolimme niihin kiehiset. Sytytyspalojen avulla meillä roihusi kohta iloinen leirinuotio. Marja muljautti silmiään nähdessään sytytyspalani, mutta ei puhunut mitään. Tunsimme itsemme voittajiksi!

Ei savua ilman tulta?

Minulla oli huonoin makuupussi ja makuualusta, joten sain vallata yksiömme keskipaikan. Marja asettui ylärinteen puolelle. Yksiömme maapohja oli sen verran kalteva, että hän valui pikkuhiljaa alaspäin. Toisella puolellani Saija harasi kynsin hampain vastaan, ettei liu’u laavun ulkopuolelle sateeseen. Minä olin kiltisti kuin sardiini purkissaan siinä välissä. Kuulin, kuinka laavun katon raosta lurahteli välillä vettä Marjan päälle ja sade ripisteli Saijan makuupussin pintaan. Pysyin kuivana ja minulla oli liiankin lämmin. Ihmettelin, ettei retkikavereiltani kuulunut valituksen sanaa vielä siinäkään vaiheessa.

Aamulla päätimme jättää rinkat laavun suojiin ja lähteä etsimään mökkiä samalla metsästellen. Sain päivärepun pakattua ja istuin kartta toisessa sekä Marjan GPS toisessa kädessä ja mietin, mikä ei täsmää. En voinut ymmärtää miksi naapuri opasti meitä eri suuntaan kuin vuokraisännän piirtämä merkki! Liu’utin GPS:n näyttöä edestakaisin tutkaillen maaston muotoja ja vertasin niitä karttaan. GPS:n kartta oli hankala. Kun sen suurensi niin että maaston muodot, purot ja korkeuskäyrät erottuivat, näkyi karttapohjaa niin vähän että oli vaikea hahmottaa missä kohtaa isolla kartalla olimme. Lopulta tajusin mokani. Olin luottanut sokeasti siihen, että lähdimme sitä puronvartta joka vie mökille. Todellisuudessa mökkipuro oli parin kilometrin päässä! Vuokraisäntä ei kai ollut katsonut mitä puroa näytin, kun kysyin meneekö polku siitä. Tunnustin häpeillen mokani, mutta sättimisen sijaan sain vain riemastuneita ilmeitä: ”Nythän löydämme sen mökin?” Tökkäsin GPS:ään sormella kohdan, jossa arvelin mökin olevan. Marja laittoi paikan muistiin ja kertoi sinne olevan matkaa 1,82km.

Maisemaa ja värejä. (Kuvaa voi klikata suuremmaksi.)

Nousimme avotunturiin. Koirat olivat innoissaan päästessään kukin vuorollaan hakuun. Maasto oli helppokulkuista ja maisema upea, vaikka pilvet roikkuivat matalalla. Riekkoja ei löytynyt, mutta etsimämme puronlatva löytyi helposti. Samoin kuin mökki sen varrella. Se oli 300m paikasta, johon olin GPS:ssä sormeni tökännyt. Puolustauduin, että eihän siinä tullut kuin etusormen pään verran heittoa! Mönkijäpolku ei tullut mökille vaan päättyi avotunturiin. Siinä syy naapurin epäilyille, ettemme pimeässä löytäisi mökkiä. Olimme riemuissamme löydöstämme! Mökki oli viihtyisä ja loistavasti varusteltu: siinä oli seinät tuulensuojana, katto pään päällä, kamiina lämmittimenä ja hyvä ulkohuussi! Ettei tarvitsisi tarpeillaan tarkistaa pyllistääkö riistakameralle, niitä kun on nykyään joka paikassa.

Pieni mökki puurajalla. (Kuvaa voi klikata suuremmaksi.)

Kiersimme avotunturin kautta takaisin puurajan koivikoihin ja varvikkoisille jängille. Riina ja Viima viilettivät hakuvuoroillaan lujaa ja laajasti, mutta riekkoja ei löytynyt. Nata, Noora ja Elli hakivat nuoruuttaan hieman suppeammalla mutta tiheämmällä luovilla, vauhtia niilläkin riitti. Lopulta Noora nappasi tiukan seisonnan. Reipas eteneminen osoitti seisonnan tyhjäksi, vain tuoreet hajut olivat jääneet. Siinä harmitellessamme lintujen harvalukuisuutta ja arkuutta Noora erehtyi jäljittelemään myötätuuleen. Kuulimme yksinäisen riekon karkaavan nauraen akoille mennessään.

Puskasissit.

Paluumatkalla nappasimme rinkat mukaamme laavupaikalta. Kylläpä tuntui hyvältä, kun mökki lämpeni nopeasti ja saimme asettua taloksi. Sopu säilyi, vaikka meidän piti kantaa yksi kaappi ulos terassille saadaksemme kaikille nukkumapaikat. Pääsimme kuivattelemaan märkiä kamppeitamme - voi mitä ylellisyyttä!

Seuraavana päivänä nousimme tunturin laelle tarkistamaan, piilottelevatko riekot siellä. Riina alkoi jo rinteen puolivälissä kiskoa talutinta niin päättäväisesti, että laskimme sen hakuun. Se nousi vauhdilla suoraan ylös, yli laen ja hävisi näkyvistä. Eikä tullut takaisin. Puuskutimme perässä minkä ehdimme, mutta matkaa oli liikaa. Riekot eivät jaksaneet odottaa meitä. Ne kaarsivat kaukaa ohitsemme, lumenvalkeat linnut tummaa maisemaa vasten. Marja laukoi kameralla ja sai täysosuman. Riina palasi luoksemme ja jatkoi hakuaan.

Viisi valkeaa lintua.

Avomaastoa jatkui kilometrejä joka suuntaan. Riinan ja Viiman hakua oli sykähdyttävää seurata. Ei pienintäkään kyselyä eikä epäselvyyttä. Ne viilettivät vuorollaan hirmuista vauhtia kauas kauas, kunnes punainen liivi erottui enää pienenä pisteenä. Ja palasivat vauhdilla. Rinne ja laakea kuru sen alla tuli haettua nopeasti ja tehokkaasti. ”Mihin ne niitä settereitä tarvitsevat?”, virnuilimme Saijan kanssa ylärinteeltä seuraten.

Riina haussa. (Kuvaa voi klikata suuremmaksi.)

Viima hakee siellä jossain.

Nousimme laelle valokuvaamaan ja ihmettelemään maisemia. On sillä laella varmaankin käynyt monenlaista kulkijaa, mutta tuskin aiemmin sellaista paria, joka reput selässä ja haulikot olalla laulaa ryhdikkäänä: ”On suuri sun rantais autius…” Minua nauratti niin, ettei lauluduosta tullut trioa.

Valloittajat.

Enempää riekkoja ei ylhäältä löytynyt ja laskeuduimme alarinteille. Riekkojen hajujälkiä löytyi satunnaisesti. Jokunen jäljentekijäkin erehtyi päästämään koiran lähettyvilleen, mutta meitä ne eivät suvainneet vaan karkasivat kaukaa. Marja halusi palata Ellin kanssa mökille ylärinteiden kautta.

Marja ja Elli maiseman äärellä.

Saijan kanssa valitsimme reitin, joka veisi puronvarren mönkijäpolun ohi. Siitä olisi helppo poiketa hakemaan autolta lisää evästä (lue: punaviinipakkaus illan ratoksi).

Ilta alkoi jo hämärtää, kun ehdimme puronvarren polulle. Päätimme, että minä jään koirien, aseiden ja reppujen kanssa polunvarteen odottamaan, kun Saija kipaisee parin kilsan lenkin autolla. Istuin hämärässä kurussa. Tapojensa vastaisesti Viima vinkui ja haukahteli Saijan perään. Yhtäkkiä ylhäältä kurun laidalta sille alettiin vastailla ulisten. Ei tuntunut yhtään kivalta, vaikka se ei suden ulinaa ollutkaan! Ulina läheni, ja siihen sekoittui toisen koiran haukahtelua ja murinaa. Ihmisen ääniä ei kuulunut. ”Voi hitsi, hirvimiehiltä on tietysti jäänyt lauma laikoja tänne metsään”, ehdin ajatella. Mitä tekisin, jos ne päättäisivät hyökätä? Nappasin haulikon käden ulottuville, kaikki neljä koiraa tiukkaan otteeseen ja odotin. Koirien äänet lähestyivät hitaasti… Lopulta ylhäältä polulta kurkisteli mies ja kaksi irlanninsetteriä. Huokaisin helpotuksesta, Saijakin ehti autolta takaisin. Juttelimme setterimiehen kanssa ja saimme vinkkiä, mistäpäin riekkoja kannattaa lähteä hakemaan. Mies kertoi kulkeneensa näissä maastoissa jo vuosikausia, ja että nyt on riekkoja tosi vähän.

Palasimme mökille mönkijäuraa pitkin yli avoimen maaston. Pimeydestä edestämme kuului huolestunut vihellys; Marja oli lähtenyt mökiltä meitä vastaan. Vastasin siihen, tuntui mukavalta porukan ollessa taas kasassa.

Marja oli löytänyt Ellin kanssa yhden riekkoparven heti meistä erkaannuttuaan. Loppumaasto oli ollut linnuista tyhjä, vaikka Elli oli hakenut hyvin.

Seuraavana päivänä päätimme lähteä setterimiehen neuvomaan suuntaan, silläkin uhalla että pimeys ehtisi yllättää ennen kuin olisimme noutaneet rinkat mökiltä ja ehtineet autoille. Nautimme pikaisen aamiaisen, Marjan aamupesukin jäätymistä odottavassa tunturipurossa oli sangen rivakka! Kuva: kylpymuotia a la tunturipuro. Sitten pakkasimme rinkat valmiiksi, siivosimme mökin ja lähdimme rivakalla marssilla yli avoimen harjanteen kauemmas kairaan.

Nyt löytyi silmää miellyttävää maastoa.

                                        Upeaa maisemaa.

Rinteen koivikossa kokenut Viima sai riekkoparven kunnolla seisontaan, mutta emme aivan päässeet ampumahollille. Että ne olivat arkoja! Kuljimme pitkän lenkin, mutta kun mitään ei löytynyt, palasimme etsimään sitä parvea. Viima löysikin sen uudestaan. Sillä koiralla on riittävästi kokemusta, että se saa aratkin linnut seisontaan! Tällä kertaa Saija ehti ampumaankin, mutta pudotusta ei saatu. Näimme, mihin linnut laskeutuivat ja päätimme yrittää uudelleen. Nyt laadimme hienon sotasuunnitelman, jotta pääsisimme tulittamaan piiput kuumina. Kyllä siitä parvesta kestäisi lintu tai pari ottaa!

Koivikoissa sitä pääosin kuljettiin.

Kiersimme tuulen alle ja päästimme Viiman taas hakuun. Kohta se oli jo seisomassa riekkoparvea. Nyt lähestyimme rintamana, mutta aivan liian hitaasti. Emme olleet sopineet, kuka meistä päättää lähestymisvauhdin! Siinä kohteliaasti toisiamme odotellessa riekot karkasivat taas! Totesimme että strategiamme kaipaa vielä pientä viilausta.

Siellä se Riina menee.

Aurinko pilkahti vihdoin näkyviin. Se oli jo kovin matalalla, joten meille tuli kiire hakea rinkat ja suunnistaa autolle. Saaliitta jääminen ei kismittänyt paljoakaan. Upeat maisemat ja kauniit puistomaiset tunturikoivikot korvasivat sen. Koiriemme vauhdikas ja kestävä haku, helppo ohjattavuus ja loputon into löytää riekkoja tuntuivat hienolta. Porukkamme samanhenkisyys ja kyky selviytyä sopuisasti hankalistakin tilanteista lämmitti mieltä. Reissuhan oli ollut yhtä elämystä alusta loppuun!

Siellä jossakin on mökki. (Klikkaa suuremmaksi.)

Kotimatka alkoi haltioituneissa tunnelmissa. Jussin Saijalle laittamaa viestiä mukaillen, ”laskeuduimme varovasti maailman katolta alas arkeen”. Toivottavasti kaikki ne riekot, jotka jäivät meiltä ampumatta, olivat naaraita. Kun ensi syksynä palaamme, riekkoja voisi olla vaikka kymmenen kertaa enemmän!

Reissusta kynäili Päivi

Päivi ja koirat viimeisen päivän auringonlaskun edessä. (Klikkaa suuremmaksi.)

Äiti ja tytär.